tiistai 30. elokuuta 2016

Viimeinen juhla

Täytin heinäkuussa 32 vuotta. Pidin juhlat joissa sanottiin kummitustalolle heipat, annettiin lahjaksi silmänympärysvoidetta, merkattiin avioeron harkinta-aika päättyneeksi ja juotiin aika paljon viiniä. Samalla tuli kuluneeksi myös puoli vuotta siitä kun elämääni tuli vahingossa uusi ihminen. Se ei ihan kuulunut suunnitelmiin. Hyvä että niin kuitenkin kävi, koska uusi elämäni Marjamäessä sai kurjan käänteen ja kaikki apu on ollut kullanarvoista (muusta puhumattakaan). Levyjen alta piilosta paljastui puoliksi laho ja syöty hirsirunko, jonka korjaaminen ei ole enää mielekästä. Olemme myyjän kanssa sopineet kaupanpurusta, koska minä en pelkällä tontilla tee mitään. Toki jos joku menee viime hetkellä mönkään, pystytän pihaan jurtan. Elämä on joskus aika epäreilua. Onneksi uusi ystäväni toivottaa väliaikaisvuokralaiset tervetulleiksi kummitaloonsa. Olen jo pakannut tavarani kasaan ja jättänyt Kummitustalon odottamaan uutta innokasta emäntäänsä.






 



Koska mökkihöperö ei ole mitään ilman mökkiään, tämä blogi hiljenee. Nähdään kuitenkin Instan puolella. Palaan blogimaailmaan toivottovasti pian parempien uutisten ja uusien juttujen kanssa.


sunnuntai 7. elokuuta 2016

Julkisivuremontti valmistui

Heinäkuun lopussa sudittiin viimeiset maalit seiniin ja talo on nyt valmis ottamaan uuden omistajan vastaan. Lähtötilanteen kurjuus ja remontin vaiheet löytyvät tunnisteen "talotouhut" alta. Museoviraston kanssa pitää vielä käydä kuittikirjeenvaihtoa ja hoitaa lopputarkastus. Itsetehty punainen petrooliöljymaali oli jännä ja helppo kokeilu, mutta pakko myöntää etten ole lopputulokseen kovinkaan tyytyväinen. Pinnoissa on jo nyt paljon homepilkkuja ja jälki on epätasaista auringon puoleisilla seinillä. Varjossa kaikki näyttää hyvältä. Toki voi olla että alle jääneellä punamaalillakin on osuutta lopputulokseen. Olen silti äärimmäisen helpottunut että työt saatiin päätökseen, joskin rimaa hipoen.



 





tiistai 12. heinäkuuta 2016

Kummitustalolla on uusi omistaja

Olen käynyt läpi taloon liittyvää surutyötä koko ajan touhutessani kotona. Olen tiedostanut että toista talvea, kevättä ja kesää täällä ei tule, joten jokainen hetki jää viimeiseksi. Ensin ajatus tuntui musertavalta, nyt olen sen jo hyväksynyt. Hyvästelen ja suren taloani ja menetettyjä haaveita, elämää jota ei koskaan tullutkaan asia kerrallaan. Omituiset vähäpätöiset jutut ovat itkettäneet eniten. Kuten vaikka heti kevättalvella auringon lämmittämä kivijalka selkää vasten tai valon osuminen puulieteen toukokuussa tarkalleen 18:37 tai Fantanin juoksemisen ääni juuri tämän talon portaissa. Suren niin montaa asiaa kuin haluan, mutta asetin itselleni säännöksi että teen sen jokaisen tilanteen kohdalla vain kerran. Alan olla urakassa loppusuoralla. Yritän irrottautua. Irrottautuminen alkoi heti tammikuussa ja vaikka kutsunkin taloa vielä kodiksi, ei se sitä ole ollut pitkään aikaan. Symbolista kyllä, hävitin jopa kotiavaimeni.

Teimme viime viikolla talostamme kaupat. Mökkimme saa juuri sellaisen omistajan kuin toivoimmekin. Jonkun joka osti ensisijaisesti tunteella, ei järjellä. Oikean omistajan löytyminen oli melkoinen onnellisten sattumusten sarja. Olin pelännyt kauppapäivää etukäteen todella paljon, mutta onneksi turhaan. Olen sopeutunut ajatukseen, että elämä jatkuu jossain muualla.