sunnuntai 7. elokuuta 2016

Julkisivuremontti valmistui

Heinäkuun lopussa sudittiin viimeiset maalit seiniin ja talo on nyt valmis ottamaan uuden omistajan vastaan. Lähtötilanteen kurjuus ja remontin vaiheet löytyvät tunnisteen "talotouhut" alta. Museoviraston kanssa pitää vielä käydä kuittikirjeenvaihtoa ja hoitaa lopputarkastus. Itsetehty punainen petrooliöljymaali oli jännä ja helppo kokeilu, mutta pakko myöntää etten ole lopputulokseen kovinkaan tyytyväinen. Pinnoissa on jo nyt paljon homepilkkuja ja jälki on epätasaista auringon puoleisilla seinillä. Varjossa kaikki näyttää hyvältä. Toki voi olla että alle jääneellä punamaalillakin on osuutta lopputulokseen. Olen silti äärimmäisen helpottunut että työt saatiin päätökseen, joskin rimaa hipoen.



 





sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Tässä se on, Marjamäki

Unettomien öiden, loputtoman valituksen (anteeksi ystävät) ja totaalisen viime hetken paniikin jälkeen se on nyt tässä. Uusi kotini, Marjamäki.





Ajokortiton, eroahdistuvat äänekkäät vahtikoirat omistava pienipalkkaisen alan pätkätyöläinen on pääkaupunkiseudun asuntomarkkinoilla hyvin hyvin hyvin heikoilla. Kohtasimpa yksinäisenä naisena jopa välillä aika huonoa palveluakin. Noh tämän mökin sain kuitenkin ihan itse hankittua. Marjamäki on asuttava, mutta tuskin sellaisenaan talviasuttava, alunperin 1800-luvun puolella rakennettu pikkuinen kartanon työntekijän torppa, johon on 1950-luvulla tehty hiukan parannuksia ja lasikuisti. Kylmät tilat mukaanlukien neliöitä on huimat 45. Vesi tulee kaivosta kantamalla, tontin perällä on huussi ja rinteessä pieni sähkötön sauna. Mikä parasta, talo sijaitsee huomattavasti enemmän maalla kuin nykyinen kotini. Tosin olen vieläkin jonkinlaisen julkisen liikenteen ja osittaisten katuvalojen piirissä. Mustikkametsään on takapihalta askeleen verran. Lähin lähipiirini ei ole päätöksestäni kovinkaan järkyttynyt, mutta tiedän että elämänmuutoksestani käydään vielä kahvipöytäkeskustelu jos toinenkin. Eihän tässä ehkä ole mitään järkeä, mutta yritetään. Marjamäki ei ole valmis täydellinen unelmien koti, mutta hyvä niin. Saan paikasta tehtyä sellaisen. Minulla on koko loppuelämä aikaa.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Kummitustalolla on uusi omistaja

Olen käynyt läpi taloon liittyvää surutyötä koko ajan touhutessani kotona. Olen tiedostanut että toista talvea, kevättä ja kesää täällä ei tule, joten jokainen hetki jää viimeiseksi. Ensin ajatus tuntui musertavalta, nyt olen sen jo hyväksynyt. Hyvästelen ja suren taloani ja menetettyjä haaveita, elämää jota ei koskaan tullutkaan asia kerrallaan. Omituiset vähäpätöiset jutut ovat itkettäneet eniten. Kuten vaikka heti kevättalvella auringon lämmittämä kivijalka selkää vasten tai valon osuminen puulieteen toukokuussa tarkalleen 18:37 tai Fantanin juoksemisen ääni juuri tämän talon portaissa. Suren niin montaa asiaa kuin haluan, mutta asetin itselleni säännöksi että teen sen jokaisen tilanteen kohdalla vain kerran. Alan olla urakassa loppusuoralla. Yritän irrottautua. Irrottautuminen alkoi heti tammikuussa ja vaikka kutsunkin taloa vielä kodiksi, ei se sitä ole ollut pitkään aikaan. Symbolista kyllä, hävitin jopa kotiavaimeni.

Teimme viime viikolla talostamme kaupat. Mökkimme saa juuri sellaisen omistajan kuin toivoimmekin. Jonkun joka osti ensisijaisesti tunteella, ei järjellä. Oikean omistajan löytyminen oli melkoinen onnellisten sattumusten sarja. Olin pelännyt kauppapäivää etukäteen todella paljon, mutta onneksi turhaan. Olen sopeutunut ajatukseen, että elämä jatkuu jossain muualla.